Provinssirock 2015 osa 4: Koirapäivä

No terve.

Tänään Ilja ja Järvelä ajoivat tarpeistoa peltihallilta alueelle. Samoin klassinen Välkkilä toi paikalle lavettiautollaan paljon festivaalirakentamisessa hyvin oleellista tavaraa, jota Kari ja Kode ja ilmeisesti Damskikin purkasivat piikikkäillä koneillaan. Kimmo sahasi puusta oksia pois ja en tiedä oliko siinä Pekkakin mukana. Kode ja Risto parantelivat vielä VIP-koroketta.
Minä ja Johanna laitoimme todella vittumaiseen paikkaan hirviaitaa ja minä meinasin liukastua jokeen. Anna, tuo rautakauppiaan tytär ja paha sokeriaddikti, maalasi puisia asioita. Samoin monet talkoolaiset. Niilo ja Tontsa rakensivat kylttitelineitä. Vainikainen valmisti myöskin puusta esineistöä. Kari siirsi monimuotoisia objekteja sinne tänne. Damski hitsasi ja ajoi risuja ihan helvettiin asti VIP-ravintolan alueelta. Risuja poimittiin ihmisten toimesta.

Laitoimme minä ja Johanna ja Kode ja Risto muutaman palan hiihtoaitaa pystyyn.
Petteri oli koko päivän tapaansa mukaan rauhallinen ja Matti oli aina vaan pitkä.
Kimmo ja Johanna maalasivat iltapäivällä valkoisella maalilla puumateriaalia. Minä Pekka ja Kode rakensimme Meeting Point -nimisen tapaamispaikan painavista puuelementeistä. Karikin oli siinä välillä apuna. Kari on kyllä kokenut mies jo ikänsäkin puolesta; hän oli syntyessään kaasupilvi, ennenkuin evoluutio sai otteen tuosta miehestä ja massan kiinteytyminen hiilipohjaiseksi pääosin vedestä muodostuneeksi tuntevaksi olennoksi sai origopisteensä.
Muistelimme Karin ja Koden kanssa sitä, etä pahinta Indokiinassa vuonna 1954 Dien Bien Phun taistelussa oli se, että ei voinut käydä missään puskassa pissulla, kun kaikki puskat oli tykitetty vittu paskaksi. Kupla otsassa ja trippimehu kypärässä taistelimme.

Ruuaksi oli jauhelihakastiketta ja pinaattilättyjä. Tämä on uskomatonta täällä Seinäjoella tämä touhu, perkele. Ensinnäkin: Lätyt ovat makea jälkiruoka, eikä niihin tule missään tapauksessa sekoittaa suolaisia elementtejä eikä kasviksia. Toisekseen; kyllä jauhelihastikkeen kanssa pitää olla perunoita tai pastaa. Nyt sitä siellä kotisohvilla jo huudellaan nyrkki pystyssä: "Miten tuo Nevis kehtaa valittaa, hä? Saa syödäkseen ja samaanaikaan Afrikassa nähdään nälkää!" En minä tiedä kuulkaa yhtään että miksi.

Aamulla muuten paikalle eksyi joku ruma koira ilman pantaa tai isäntää. Kaikki säälivät sitä, mutta minä en. Kaksi syytä: 1. Se oli ruma. 2. Se ei teititellyt minua kysyessään vointiani.
Näin alueella tänään kolme muutakin koiraa. Kaksi koirista olivat susikoiria, yksi oli joku normaali ja se yksi pieni oli joku "elävä hanska"-tyyppinen ratkaisu. Missä kissat? Sitä minä kysyn.

Viimeiseksi päivän työtehtäväksemme kokoonnuimme kaikki yhteen ja porukalla taltutimme 370- kiloisen villisian, joka oli juossut tyhmyyspäissään Petterin saappaaseen iltapäivän kahvitauolla. Kovasti pisti vastaan ja huusi perkele lujaa se sika. Petterille jäi pari puremajälkeä nilkkaan, mutta ei onneksi mitään pahempaa. Tämä olisi ollut muuten hyvin rutiininomainen työtehtävä, mutta oli jotenkin outoa, että tällä nimenomaisella villisialla oli päässään keltamusta knalli ja suussaan Botswanan pääkaupungin Gaboronen kirjastokortti. Kyllä niin kaikenlaista.

Olemme olleet niin ällistyttäviä työnteossamme, että huomenna on vapaapäivä. Paitsi minulla, Iljalla, Karilla ja Damskilla. Tavaraa pitää liikuttaa ja Iljalla on C-kortti ja Kari sekä Damski ajelevat koneilla. Minä olen niin kehno huonoluonteinen poika sekä varreltani heikko, että jään huomiseksi laiskanläksylle.

Nähdään huomenna.
-Nevis-