Summerfest Mikkelissä 2018

Kyllä.

Jormanainen, tuo äänimiesten Lars Ulrich, sai jotenkin jollain taikavoimilla minut taivuteltua lähtemään Summer Festiin stage manageriksi. Ainoa ehtoni oli, että minulla pitää olla ns.luottomies siellä omasta takaa, koska Itä-suomalaisista ei saatana koskaan tiedä. Niinpä taistelutoverikseni valikoitui Budo-Kari, tuo Domino-keksin välissä oleva valkoinen makea tahna, joka pitää homman kasassa.

Lähdimme viime keskiviikkona aamulla matkaan Seinäjoelta kahdella kuorma-autolla. Toista ajoi Jormis ja toista äänimies Haake. Minä matkustin Jormiksen kanssa; keskustelumme olivat pohdiskelevan filosofisia kattaen spektriltään mm. ajatuksia siitä mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Samaan aikaan Kari nukkui Haaken kyydissä kuola valuen.
Oli kuuma matkustaa ja peppu oli kovilla. Yritin kysellä Jormikselta etukäteistietoja työtehtävistämme mutta hän kommentoi asiaa vain pahanenteisesti: "En mä tiedä mitään, mitä on sovittu. Tämä on hyppy tuntemattomaan." Sitä se todella olikin...
Pysähdyimme syömässä jossain ja Jormikselle tuli perkeleen pettymyksellinen olotila, kun hän ei tajunnut luonnonkauniin ja viihtyisän Kahvila Reissupannun sijaitsevan aivan vieressä. Jormis vannotti meitä, että paluumatkalla meidän olisi aivan pakko pysähtyä siellä, että häntä pitää sunnuntaina muistuttaa asiasta, että muuten tulee paha mieli. Lupasimme tehdä sen, vaikken ollut varma edes siitä, että selviävätkö kaikki meistä hengissä Mikkelistä.

Pääsimme perille ja purimme ääni- ja valokaluston autoista. Siellä meitä oli vastassa paikallinen valotaiteilija Pajarinen. Jossain vaiheessa sanoin ääneen, että olisi mielettömän fantastista, jos näissä festarihommissa voitaisiin elvyttää käyttöön vanha kunnon VK-kulttuuri eli käydä Välikaljalla silloin tällöin. Teimme niin.
Ääni- ja valotekniikka kytkettiin, mutten muista siitä paljoakaan, koska en ymmärrä niistä vehkeistä yhtään mitään. Taisimme olla lähinnä tiellä Karin kanssa. Kyllä me kaksistaan jotain pientä näpersimme; Nestepaineliinoilla eli pikaliinoilla kiinnittelimme asioita ja laitoimme lavalle tarvittaviin paikkoihin huomioteippiä ettei ihminen astu lavasta ohi pimeässä. Vaikea muistaa enempää, mutta se ei ole ihme, koska olin nuori silloin, kun Abraham Lincoln opetteli potalle. Hän rallatteli mielellään samalla lorua: "I´m taking a big man´s shit, it´s gonna be a massive hit." Tiedän tämän, koska olin Lincolnin perheessä muutaman taksvärkkipäivän pintapölysiivoojana Lapväärtin ala-asteelta lainassa.

Mikkelissä oli myös Provinssista tuttu raksapäällikkömme Linnansaari. Hänellä ei ollut meikkiä enää kuten Seinäjoella. Ehkä hän ajatteli, että Itä-Suomessa riittävät pelkät ripsenpidennykset ja rakennekynnet, joissa luki "Pop Up on Pop".

Kävimme keskiviikkona töiden jälkeen juomassa muutaman alkoholijuoman ennen vetäytymistä levolle. Yövyimme hotellissa, jossa minun huonetoverinani oli Kari.

Torstaina teknikkomiehet sekoilivat omiaan ja me Karin kanssa siirsimme lavarampin ja tuimme sen kuorma-lavoilla ja kiristysliinoilla, kun muuta materiaalia ei ollut saatavilla. Siitä tuli hieno. Jotain muutakin taisimme tehdä, muttei muistu sekään mieleen.
Sinä iltana oli nyrkkeilyotteluita, joten lavahenkilökunnalle ei ollut tarvetta. Niinpä menimme Karin kanssa hotellihuoneeseen ja verhot kiinni ja nukkumaan. Vedimme kevyet viiden tunnin päiväunet; Provinssissa rakennettu univelka purkautui pimeässä hotellihuoneessa erittäin kuumana ja kauniina kesäpäivänä. Välillä heräsin siihen, kun Kari kävi pissulla tai sitten menin minä. On otettava huomioon, että eturauhasemme ovat mallia Homo Neanderthalensis.
Illalla kävimme parilla lonkerolla/oluella.

Perjantaina alkoi tykitys. Rakensimme Karin kanssa raiserit ja tekniikkaryhmä veteli piuhojaan sinne tänne. Jormiksen ja Pajarisen rooli oli olla ns. Etupäässä pyörimässä. Haake oli monitorimiehenä, minä stage managerina ja Kari upeana superstagehandinä. Kerron nyt heti aluksi pois alta, että minulla ei ole pienintäkään hajua miten oikeat stage managerit hoitavat hommansa. Olen heikkolahjainen ja laiska paska, enkä osaa samalla tavalla kuin muut ihmislajin edustajat. Minä haluan vain, että jokainen bändi aloittaa ja lopettaa ajallaan, eikä kukaan kuole vaihtojen aikana. Mikään muu ei minua millään tavalla kiinnosta.
Heti ensimmäisten orkesterien saapuessa, minulle tuli olo, jota voi kuvailla virkkeellä: "Mitä vittua minä täällä teen? Kiitos Jormis."
En ole tehnyt mitään lavahommia muutamaan vuoteen ja yllätyksenä tuli orkesterien valokaluston määrän naurettava lisääntyminen. Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että valtava valokalusto pienellä lavalla näyttää naurettavalta ja kääntyy itseään vastaan. Mielipiteestäni huolimatta kalusto oli saatava lavalle ajoissa. Onneksi oli Kari ja Pajarisen tytär apuna, joka kantoi asioita reippaasti kuin isot  miehet. Oli siinä muutama nuori poikakin mukana kantamassa, mutta he eivät ehtineet olla koko aikaa, mikä oli saatanallinen harmi.
Muistin jälleen miksi rento osa sieluani voi huonosti näissä hommissa, kun jouduin sanomaan parin minuutin aikana kolme kertaa erittäin tiukasti sanan: "Ei!"
Itse pidin itsestäni eniten, kun esittelin itseni eräällä artistille ja kerroin, että "viittä vaille lähtee juonto ja teidän keikka sovitusti tasalta". Artisti kysyi: "Onko siellä vielä jonoja? Voisin aloittaa vähän myöhemmin."
"En tiedä yhtään mistään jonoista, mutta te aloitatte tasalta.", kerroin ja käännyin pois romanttiseen auringonlaskuun.
Niin, minulla oli kaksi juontajaakin siellä. Toinen oli joku temppuilijatyttö, jolle viritettiin kattoon sellainen Pajarisen Kuopiosta tilaama jutskajutska, että saatiin tytön hulahularengas roikkumaan turvallisesti. Tuota rengasta käytettiin tasan kerran noin minuutin ajan koko festarien aikana. Ammatilliset syyt estävät minua kertomasta tarkempia tietoja.

Pari triviatietoa: Festarin aikana oli perkeleen kuuma ja esiintymisteltassa vielä kuumempi. Hikoilin kuin syöttöporsas lihavien ihmisten saunassa, jossa katsotaan saksalaista aikuisviihdettä. Olin työporukastamme ainoa, jolla ei ollut shortseja mukana. Kauniisti liimautuivat farkkuni orvasketeeni kiinni. Hikoilin myös paitaani mitä eriskummallisimpia kuvioita; ihmiset näkivät solar plexuksessani mm. lepakon, lihavan naisen ja Jar Jar Binksin.
Join hirveän monta pillimehua reissun aikana. Koska en juo kahvia ja teetä ei aina ole tarjolla, niin heittäydyin kahvitauoilla mielelläni perheen pienimmäksi ja vetäisin jumalauta pillimehun naamariin. Pillimehu on raikas ja hyvä asia - lahja koko ihmiskunnalle.

Todellinen seikkailu perjantai päätteeksi alkoi, kun oli aika mennä nukkumaan. Meidän neljän (Minä, Jormis, Kari ja Haake) piti vaihtaa yösijamme Sokos Hotellista johonkin kaukana olevan kesähostelli-tyyppiseen ratkaisuun. Saimme kaksi avainkorttia sinne.
Taksimatkan ja pitkällisen etsinnän jälkeen, saavuimme huoneisiimme. Kun sain kovan taistelun jälkeen oven auki. oli yllätys mitä mainioin: Kyseessä oli yhden hengen huone, jossa oli yksi niin kapea sänky, että siinä ei mahtuisi nukkumaan yhdessä sisäkkäin edes kaksi nymfomaanista anorektistä gaymasokistikääpiötä nimeltään Teuvo ja Loman.
Kysyin Jormikselta varovasti, että miltä heidän huoneessaan näyttää; siellä oli saatana sama tilanne.
Repesimme väsyneinä nauramaan tilanteen absurdille henkiselle värimaailmalle ja avasimme sihijuomat. Muutaman minuutin kuluttua todellisuus kuitenkin nosti raadollista päätään ja tajusimme olevamme kusessa. Farssi oli muuntumassa fiaskoksi.
Tuotantoportaan ihmiset olivat jo nukkumassa, joten Pajarinen joutui säätämään meille Mikkelin ainoan vapaan hotellihuoneen. Jormis ja minä otimme taksin takaisin keskustaan ja kävimme romanttisesti nukkumaan parivuoteelle. Kiukutti, koska siinä säädössä menetimme muutaman tunnin erittäin arvokasta uniaikaa.

Lauantaina otimme heti asiaksemme varmistaa, että yöksi on varmasti meille kaikille nukkumapaikat. Punaiseen postilaatikkoon oli jätetty pari avainkorttia lisää ja sinne pääsisi yöllä sisälle koodin avulla. Jormis otti oikein sen koodin ylös älypuhelimeensa ja varmistin okulaarisesti, että siellä se on pojan luurissa tallessa.

Lauantai oli minulle ja Karille vittumainen työpäivä. Joka bändillä oli saatanan suuria screenejä ja muita isoja vipstaakeja ja härveleitä ja höpsishöpsishöpsöttimiä. Kari tokaisi erään erittäin hikisen ja pelottavan roudausoperaation jälkeen sanoja syvältä sydämestään: "Vittu mä vihaan näitä screenejä." Kyseisen orkesterin teknikko kuuli tämän ja sanoi, ettei screenejä tarvitse vihata. Puolustin Karia sanomalla, että "ottakaa nyt ensi kerraksi jumalauta parikymmentä senttiä korkeudesta pois tällaisia keikkoja varten. Samahan se on."
Illan ja reissun megalomaanisesti typerin hetki koettiin, kun erään toisen orkesterin teknikot halusivat myös erittäin korkeita screenejä lavalle ja sanoivat, että niitä ei saa kallistaa yhtään ja että siksi pitää siirtää ramppi. Kun ilmoitin, että ramppi ei siirry, että keksitään jotain muuta, alkoivat he uhkailemaan, että tilaavat toisen rampin jostain ja laskuttavat meitä. Karikin siihen, että "Älkää nytvittu, nostetaan trukilla." Saimme vakuutettua heidät siitä, että osaamme jotenkin saada ne lavalle. Itsehän nuo mitä mainioimmat ja taitavimmat teknikot eivät aikoneet edes koskea omiin screeneihinsä paitsi kytkeäkseen niihin piuhoja. Jormiksella paloi Etupäässä samoihin klönttipäihin nakki.
Karin uskomattomilla trukkaustaidoilla selvisimme kaikesta.
Festivaalin viimeisen talkback-keskustelun kunniaksi huikkasin Jormikselle mikkiin: "Halusin vain sanoa, että haista Sami paska." Tähän Jormis huusi rauhallisesti: "Kiitos ja haista Toni paska!!!" Tilanteessa oli koomisesti merkittävää se, että aivan kaiuttimien vieressä seisoi järkkäri, joka ei käsittänyt mistä ääni tulee ja hän pelästyi ja suuttui ja kaikkea.
Muutamasta tilanteesta illan aikana pääsimme eteenpäin silkalla tuurilla, mutta festivaali loppui ilman uhreja. Perjantaina eräs orkesteri lopetti 3 minuuttia myöhässä ja lauantaina viimeinen esiintyjä 5min myöhässä, mutta siinä vaiheessa minua ei kiinnostanut enää vittujakaan. Muuten aikataulut pitivät. Olen silti oksettavan huono ihminen edellä mainittujen kammottavien virheiden takia ja saatan joutua Helvettiin tästä.
Seurasi yöpurku. Se meni yllättävän jouhevasti noin kolmessa tunnissa. Pajarinen minua ja Karia neuvoi valojen purussa ja sitten autoimme Jormista pakkaamaan autoja.

Saavuimme majapaikkaamme. Muistatteko, kun kirjoitin, että avainkortit oli laitettu punaiseen postilaatikkoon ja Jormis otti sen koodin ylös puhelimeensa? No, sitä koodia ei kertakaikkiaan enää yöllä löytynyt Jormiksen luurista. Jormis soitti huoltomiehelle. Häntä odoteltiin ja availimme tylsyyspäissämme purkkeja juotaviksi. Huoltomies saapui viimein. Hän ei saanut postilaatikkoa auki millään. Savolaiseen tyyliin tuo mies nosti koko laatikon irti maasta ja sanoi, että avataan se poralla. Pajarinen väsypäissään porasi sen laatikon osittain paskaksi. Sieltä sisältä paljastui kirjekuori, jossa avainkortit olivat. Jormis tokaisi tunnin kestäneen prosessin päätteeksi: "Kato, siinähän ne."

Sunnuntaina lähdimme ajamaan takaisin; Jormis ajoi minun ja Karin ollessa kanssamatkustajina. (Haake lähti bussilla Tampereelle.) Selvisimme reissusta mainiosti pitämällä keskustelun kuumana. Kari on minua ja Jormista hieman vanhempi ja oli kiehtovaa kuulla, kun Kari kertoi lapsuudestaan: Hän oli ensimmäisiä pikkuhiljaa ihmiseksi evolvoituvia kaloja, joille kehittyi jalat ja oli kuulemma hirveän kivaa juoksennella rannalla ja välillä pulahtaa takaisin mereen lillumaan, koska vielä kiduksetkin olivat siinä vaiheessa kehissä; best of both worlds. Myös autossa oli todella kuuma. Oikea Hell on Wheels. Pysähdyimme Kahvila Reissupannussa kahvilla ja pillimehulla; Jormis oli tyytyväinen. Illalla menimme Seinäjoella terassille. Sen pituinen se.

-Nevis-

Provinssi 2018 Torstai "Hyvästi julma Törnävä"

Heippa.

Tänään aloitimme Tontsan ja Koden kanssa hirvi-aidan purkamisella. Muu porukka alassaattoi toisaalla toisen pätkän hirvi-aitaa. Sitten alkoi uskomaton pyöriminen ja tavaroiden kokoaminen sekä niiden kuljetuskuntoon laitto liinoilla ja vanteella. Asensimme peräkärryn Tontsan autoon ja lähdimme keräämään turhia esineitä roskalavoille; eristimme myös pakanajumalaisen Norsupatsaan hiihto-aidalla. Kari, Ilja ja Kode pakkailivat peräaukot märkinä autoja piikkikoneillaan ja tiputtivat asioita myös roskalavoille. Emppu ajoi kuorma-autolla edestakaisin. Juho ja Tuukka työskentelivät trukilla myös. Tyttöenergiaduomme keräsi mönkijällä tavaroita peräkärryyn. Antti sitoi ainakin kuormia. Kauhea määrä tavaraa oli. Enemmän kuin tunnesolmuja Koden mielessä. Saatana mitä touhua.

Tontsa on useita päiviä autossaan kuunnellut jotain orkesteria, jota mainosti oikein taiteelliseksi homomusiikiksi. Siltä se kyllä kuulostikin. Katsoin cd: n takakantta ja siellä oli biisejä, kuten "Suloinen homo", "Rakastella miestä pirun hellästi anukseen","Karkasin pois hereroseksuaalisuuden vaginakahleista" ja "Jäykällä miesjakajaan."

Eräällä kahvitauolla pääsi käymään oikein saatanallinen virhe: Tuukka tiputti vesimelonin palan maahan! Voi vittu sitäkin. Annoin välittömästi palautetta asiasta. Hetkeä myöhemmin heitin itse vesimelonin palan ohi roskiksesta. Siitä ei sen enempää.

Ilja siirtyi jossain vaiheessa ajamaan kuorma-autoa. Hän töräytti auton torvea ja siitä tuli minulle ja Kodelle tosi tosi hyvä mieli! Se oli kaunis sieluun asti kantautuva lämmin ääni. Päivä oli ollut muuten yksitoikkoinen ja väsy alkoi jo olla kova. Tuo Iljan laukaisema kuorma-auton torvi herätti meidät siihen ihanaan todellisuuteen, että purku on osaltamme ohi. Toki Ilja ja Kari menevät vielä huomenna hoitamaan viimeiset tavarat pois alueelta. Rukoilkaamme heidän puolestaan ja kiittäkäämme uhrilahjastaan.

Näin ennen poistumistani Minotauros Marko Poolon. Kysyin häneltä: "Missä sinä olet ollut?" Hän vastasi: "Ryhdyin tylsyyspäissäni espanjalaiseksi härkätaistelijaksi. Sitten näin oman peilikuvani ja aloin taistella itseni kanssa. Nyt minulla on jakautunut persoonallisuus ja nimeni on Jésus Gonzales y Maria Da Silva Jésus Caramba Vamos y Dias Del Monte Del Muerte Vasquez Virtanen."
"Okei. Siisti meininki.", sanoin ja halasin tuota sarvipäistä työkaveriani. Tunsin jonkin kovan painautuvan lonkkaani vasten. Kysyin: "Öö..onko sinulla ase taskussa vai oletko vain iloinen nähdessäsi minut?"
"Taskussani on sivuleikkurit, mitta, eräs psykologinen oivallus ja hirvi-aitarulla."
"Okei. Pidä huolta."

Kari meni tänään Manitou-kurottajan kanssa kihloihin. Sormuksena toimiva kultaisella spraymaalilla värjätty uimarengas suorastaan sujahti Manitoun puomiin ja Kari suukotti kurottajan rengasta ja kuiskasi: "Ole aina minun." En pystynyt pidättelemään kyyneliäni. Hieno homma!

Kiitän kaikkia työtovereitani ja niitä festivaalilla työskennelleitä ihmisiä, jotka unohdin mainita. Esim. Varttibaarin täti Laura oli ruokahuollossa menossa siitin pitkällä. Jos kannoit kanssani sateessa yöllä läpimärkänä painavia esineitä ymmärtämättä miksi, ansaitset erityiskiitoksen.

Jääkää hyvästi.
-Nevis-

Provinssi 2018 Keskiviikko

Töttöröö.

Tänään raksaryhmämme oli kuin kasa muurahaisia. Hirveä pyöriminen koko Törnävän alueella ja aina kaikilla jokin esine käsissä.
Kovasti sitä possuaitaa piti saada purettua heti aamusta. Tontsan kanssa ja Karin kirurgisilla kurottajakuskitaidoilla avustettuna vipelsimme yhden possuaitahäkin täyteen. Sitten me kaksi Tonia lähdimme itseohjauksellisesti purkamaan erilaisia puusta valmistettuja terasseja ja muita rakennelmia. Kode liittyi sinne jossain vaiheessa.
Tontsa teloi itseään kaksi kertaa muutaman minuutin aikana. Se oli uskomaton suoritus jopa Porilaiselta taiteilijalta. On suoranainen ihme, että hänellä on kaikki raajat, torso ja pää tallella.

Näimme Tontsan kanssa aamupäivällä työmaa-alueellamme koiraa kävelyttävän miehen, jolla oli täsmälleen saman väriset hiukset kuin koiransa turkki. Sävy sävyyn oli se tilanne. Olisin halunnut kovasti kysyä tuolta mieheltä: "Kummassa kävit ensin? Parturissa vai koirakaupassa?"

Referoin muun ryhmän toiminnan näin: He upealla sykkeellä purkivat aitoja ja hakivat sieltä täältä ns.irtomatskua Törnävän kentälle pakattavaksi. Vepejä laitettiin kuljetuskuntoon ja lavoilla olevia esinekokonaisuuksia vannetettiin. Ylipäällikkö Sotilaspoliisi Alikersantti Linnansaari kantoi myös possunkiviä silmät kuivana sateesta huolimatta; uuteen kajaalimerkkiin vaihtaminen oli onnistunut muodillinen ja auktoriteetillinen peliliike. Hilja-Silja ja Kari tunkivat ajoneuvoillaan rekka-autoja täyteen erilaisia tavaroita. Taisi Tuukkakin pakata osansa. On se kyllä uskomatonta mikä määrä tavaraa tuodaan alueelle vain sen takia, että se viedään kohtapian jo pois. Jäykkä pois jakajasta.

Kode siirtyi ajelemaan trukilla tavaroita kasaan ja me Tontsan kanssa purimme lisää terassia. Saatana mikä määrä ruuveja ja puuta oli pois otettavaksi. Työtehtävänä ei mikään haasteellinen, mutta meinasi vetää suonta aivoista, kun ajatteli, että yhdessä terassissa oli enemmän puuta ja metallia kuin Titanicissa. Muistan sen laivan hyvin. Olin siellä soittamassa marakasseja ja nenähuilua cover-bändissä. Laiva upposi juuri, kun saimme aloitettua Tina Turnerin "We don´t need another hero" -musiikkikappaleen. https://www.youtube.com/watch?v=dq4aOaDXIfY. Kappalehan on tunnettu elokuvasta Mad Max Beyond Thunderdome. Olin siinä elokuvatuotannossa töissä raksaamassa hiekkadyyni-lavastetta. Kannoin yhtä hiekanjyvää kerrallaan kuorma-autosta, koska ne perkeleet piti yksi kerrallaan kiillottaa. Pidin hommaa typeränä, mutta siitä maksettiin hyvin; sain palkaksi 55 Australian dollaria ja kuolleen aasin.
Tontsa sai puutavaraa kannettaessa niskansa venäytettyä paskaksi. Häntä juili kovasti. Urheasti Tontsa jaksoi silti päivän loppuun.
Kode kyllästyi trukissa istumiseen ja liittyi seuraamme. Jokin oli kuitenkin muuttunut.
Kode nimittäin laittoi pienen lavan isojen lavojen pinoon! Jumalauta Koistinen; sinäkin aikuinen mies. Hänen teränsä selvästi katosi trukissa vietettyjen tuntien aikana.

Itseohjauduimme purkamaan hirvi-aitaa. Kirosimme Karin nimeä. Oli ilmeistä, että hän ei muistanut purkua vääntäessään rakennusvaiheessa hirvi-aitarullien päitä toisiinsa kiinni useilla sadoillatuhansilla kierteillä. Hirvi-aita kun ei ole se lempein esine, joka taipuu mielin määrin. Voimapihdeillä piti tykittää aukirikki välillä.
Kerrotaan hieman lisää kuulumisia tuosta julmasta hirviaita-rikollisesta: Kari rakastaa nykyään eniten punaista Manitou -nimistä kurottajaa. Muut kurottajat ovat vain jalkavaimon asemassa. Kaikkien kukkien joukosta löytyi se ruusu, jolle Karin päivä päivältä enemmän polttomoottoria muistuttava sydän sykkii. Manitou on se erisnimi, joka saa Karin hymyilemään Lockheed Martin F-35 Lightning II häivehävittäjän ohjaussauvan kokoinen jöpötys maastohousuissaan. Kari koki tänään vaativia sydänsuruja, kun virolainen rekkakuski teki ajovirheen ja hipaisi Manitouta! Se oli ennen kuin saunanpuhdas ajeltu pimppa, nyt se on kuin 52 pikkuskidiä synnyttänyt leprainen römpsän perkeles.

Vielä jatkuu purku.
-Nevis-

Provinssi 2018 Tiistai

No terve.

Tänään purettiin tosissaan. Talkoolaisiakin ilmestyi paikalle ja asioita tapahtui. Possuaitaa saapui tänään useita rekkoja sitä noutamaan, joten se oli se juttu.
Tontsan kanssa harrastimme kuitenkin aamupäivällä pelottavaa itseohjautumista ja jälleenjärjestelimme palasiksi muutaman umpeen tilkityn kulku-aukon. Yksi niistä oli Mörkösilta. Sieltä ilmestyi tällä kertaa Ingrid Bergmann -niminen saksalais-suomalainen luolapeikko. Hän sanoi: "Kröhöm! Öö..saanko tulkita teille hieman Dingo -orkesteria?"
"Anna palaa peikko", totesimme lakonisesti.
Peikko aloitti laulusuorituksensa: "Levoton putkilo tekee itsestään kanyylin."
"Mitä? Laulat väärin. Se menee niin, että `Levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin´."
"Voi vittu", totesi peikko ja lähti pois.
Lisäksi keräsimme ja pakkasimme Tontsan kanssa kaikki Huhtalantien aidan tukipuut; niitä oli viljalti.

Iltapäivällä mekin ryhdyimme possuaidan purkamis- ja pakkaamisoperaatioon. Muodostimme Koden ja Tontsan kanssa koomisen sarjakuvakolmikon: Kaksi puujaloilla kompastelevaa Hessu Hopon näköistä kaveria ja minä Mummo Ankan näköisenä suurimahaisena ja seniilinä vanhuspaskana.
Possuaidan purkaminenhan on sellaista hommaa, että aivot voi lähes kytkeä pois päältä ja tykittää menemään vaan. Paitsi saatana ja perkele: Joku/jotkut ilkeät ihmiset olivat pakanneet niitä possuaitahäkkejä väärin ja sitten piti purkaa ne ensin. Voin kertoa, että on todella riemumielistä ja hirveän upea juttu alkaa taistelemaan possunkiviä oikein, kun se häkki on kasattu päin kilipukin persettä. Sieltä kun aitojen alta taistelee omilla sormillaan kiviä oikeisiin asentoihin ja toistensa päälle, niin tuntee aitoa elämäniloa ja sielussa on käsittämättömän lämmin olo; aivan kuin olisi yhteys universumin hyväntahtoisuuteen ja ensimmäiseen kosmiseen hiukkaseen: Jumala Partikkeliin. Kaikille maailman ihmisille tässä neuvo: Possuaitahäkkiin tulee sinun asettaa 31 kiveä ja 30 aitaa.
Haluan kertoa tästä aiheesta vielä seuraavaa omin sanoin: Kösvi arpe töps, ne ko pel vi örpo mörbu.

Eräällä mehutauolla Jokipiin Mikko, tuo kylmän kohtalon lätsämies, arvosteli minua siitä, etten maininnut blogissani sitä, kun Kode toi meille tässä yksi päivä suklaata. Ymmärrän toki, että se on sydämenasia Jokipiille, sillä suklaa saapui Jalasjärvelle uutuutena kesällä 2015. Sähköt vedettiin Jalasjärvelle vuonna 2011 ja se oli onnen vuosi Jokipiille, sillä hän näki vihdoin pelata Änäriä hyvässä kattovalaistuksessa.

Ihmettelimme tänään possuaitakolmikkomme kanssa sitä, että mikä helvetti on Viikkari. Sitä nimeä on hoettu radiopuhelinliikenteessä jo viikkokausia. Joskus olemme kuulleet sen myös muodossa Vinkkari. Joku paikka se on festivaalialueella, muttei ole kiinnostanut enempää, sillä meitä ei ole sinne koskaan pyydetty. Epäilemme, että se on Viking Linen layher-rakennelma; mistä perkeleestä näistä tietää. Saisivat ihmiset puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Mitä jos mekin yhtäkkiä keksisimme, että Myllynpiha on koodinimeltään Pössövesvisvi?  Kyllä jäisi Karikin kurottajalla sinne tulematta liian kryptisten radioviestien takia.
Oli ihana nähdä, kun Kari silitti kurottajan uneen päivän päätteeksi. Siinä oli paljon maiskuttelevaa suukottelua, halauksia ja koko vartalolla tapahtuvaa hierontaa. Kari ei ole muuten syönyt viikkokausiin mitään; erilaiset kurottajat ovat imettäneet hänelle nisistään hydrauliikkanestettä ja moottoriöljyä. Kari voitelee aamuisin siittimensä dieselillä, jotta kurottajat hyväksyisivät myös ohjastajansa ominaistuoksun.

Huomenna jatketaan tästä.
-Nevis-

Provinssi 2018 La, su ja ma "Täällä mä oon painanu duunia, saatanan loinen"

Jepulissimo.

Lauantaina päivävuoro suoriutui tehtävistään mainiosti. Sitten yövuoromme astui surkuhupaisesti Provinssipäivystyksen estradille. Saimme Iljan ja Sipe-liuksen vahvistukseksi. Lisäksi myös talkoolaisia saapui yöpurkuun. Ilta meni ilman suurempaa mainittavaa. Aloitimme festivaalin purun klo 00.00 noitien hetkenä. Muu maailman väestö ilakoi humalassa alueella ja me tykitimme jo Provinssia alas. Amfiteatterilta aloitimme työsuorituksen. Sitten etenimme Woodlandiin, jossa purimme barrikadia, hieman aitaa ja invakorokkeen. Uskomatonta kyllä, silloisen kellonajan huomioonottaen, meidän päivystehtäväksemme siunaantui käydä korjaamassa S-marketin takana olevaa aitaa. Sinne menimme. Ajoimme kännisiä teinejä pois kielletyltä alueelta. Eräs hip-hop teinipoika uhkasi vetää meitä, varsinkin Iljaa, turpaan. Olisi ollut mahtavaa nähdä, kun Ilja olisi syönyt tuon pojan elävältä kuin ihmis-Pacman. Ilja on nälkäinen ja iso raksamies. Ruuaksi juotuminen on heikomman osa tässä maapallon ekosysteemissä.

Päälavan barrikadin ja muidenkin aitojen purku oli seuraavana vuorossa. Se sujui niin rutiinilla, että palkitsimme itsemme menemällä läheisen metsän Pikkuväen esittämään oopperaesitykseen. Kyseessä oli Wagnerin "Tannhäuser und der Sängerkrieg auf Wartburg". Esityksen jälkeen kysyin 0,3 -vuotiaalta talkoolaiselta Liisa-Roosalta hänen mielipidettään esityksestä. Hän vastasi: "Oikein kiva, mutta kontratenorin kadenssit olivat väkinäisen kuuloisia. En myöskään voinut olla huomaamatta erään maahisen väkisinkin näkyvää neurasteniallista esiintymisjännitystä." Tämän jälkeen Liisa-Roosa kakkasi vaipan aivan täyteen ja hänen isänsä Ismo-Seppo Kolibri-Hillomunkki vei Liisan-Roosan takaisin kotiin nukkumaan johtuen kolmen kuukauden iästään.

Perkele, että sitten muuten mentiin. Purimme S-Marketin Karin, Koden, Laurin ja parin talkoolaisen kanssa. Tämä ei riittänyt, vaan kirottuna tehtävänämme oli purkaa myös Törnävän tien keski-aita. Oli vaikeaa erottaa Karin ääntä kurottajan hyrinästä, sillä Kari puhuu kurottajille niiden mekaanisella Hyrhyrnaksnaks-kielellä. Kari on muuntumassa robotiksi asteittain. En tiedä mitä olisin eurooppalaisena miehenä mieltä asiasta.

Siinä se yö sitten meni. Kerroin Laurille kuuluisan uimakouluvitsini yön pimeydessä. Hän totesi asiasta: "Tuo ei ole kyllä salonkikelpoinen vitsi ollenkaan."

Sunnuntaina kävi niin, että LinnanCharlien enkeli Johanna oli vetovastuussa. Ihmiset säntäilivät sinne ja tänne ja jopa tuonne. Kovasti otettiin esineitä alas ja pakettiin. Minä, Kode ja Kari purkasimme narikan. Kodella oli kevyt työmiehen aamumeikki. Pitihän sitä jonkun olla ehostautunut, kun silmämeikkaamisen SM-mestari Linnansaari oli poissa sen päivän. Loppuillasta Cosa Nostran kalusteiden kerääminen laajalta festivaalialueelta sekä niiden paketointi aiheutti runsaasti mielipahaa. Lisäksi moraalinen ongelma kyseisen firman nimen kanssa oli minulla ja Kodella suuri; sieppaamisista ja murhista tuttu samanniminen organisaatio saa aina kiukun pintaan, vaikka ajastamme FBI:n soluttautujina onkin jo kulunut viisi vuotta ja kolmisen viikkoa. Peitenimemme olivat Eero Smith ja Edward Bäng.

Eräs Huomio: Tontsalla on autossaan penkit peiteltyinä jätesäkeillä. Hän saattaa olla vain suojelevainen autonsa verhoilua kohtaan, mutta todennäköisempi selitys on se, että hän harrastaa kultaisia suihkuja automatkoillaan liftareiden kanssa. Niin sen täytyy varmasti olla. Kun Tontsa kävi ojassa pissalla, olimme huolestuneita, ettei hän vaan kuse jotain pultsaria hengiltä siellä perverssiyspäissään. Onneksi näin ei ollut; oja oli tyhjä.

Tänään maanantaina menin purkamaan Camp Provinssiin Tontsan, Kimmon ja Koden kanssa suihkukylää. Kimmo teki lyhyen yhden päivän paluun työvoimaamme. Keskellä kukkeinta Törnävää oli se suihkurakennelma siellä, joka piti saada paloiksi. Satojatuhansia ruuveja, kamala määrä puuta ja kuormalavaa oli siellä purettavana. Sekin meni rutiinilla ja höpsötellen, vaikkaki se oli osittain myös surkuhupainen jännitysnäytelmä; esim. Kode ajoi trukin taas jumiin. Sen huomion tein, että kun Tontsa pyllisteli piukoissa shortseissaan, niin geometrisestä näkökulmasta riippuen, mieleen tuli joko kalkkuna tai vuohi. Se oli vitun hienoa; aivan kuin olisi ollut eläintarhassa ilmaiseksi.

Muut ihmiset purkasivat kaikkea ja kamppailu Cosa Nostran esineiden kanssa jatkui. Lisäksi yhdessä tuumin koko raksaryhmä etsi kuumeisesti matalaa possuaitaa ja pakkaili uudestaan niiden häkkejä. Rekkamiehen piti saada ne kyytiin ja siinä ei auttanut poru. Yhteistyöllä sekin onnistui. Tämän kunniaksi päästimme fanfaarien soidessa vapaaksi ilmaan tuhansia valkoisia kyyhkyjä sekä yhden kastemadon. Kyyhkyt söivät kastemadon välittömästi. Ensi kerralla käytämme strutseja ja vyötiäisiä.

Huikeita purkupäiviä on ollut.
-Nevis-