Provinssi 2018 Ti, ke, to ja pe

Heissulivei hups!

Tässä on ollut niin sitä kaikenlaista rakentamista, että vasta nyt kykenen raportoimaan teille viime päivien tapahtumat. Teen sen seuraavanlaisella upealla tavalla:

Aloitetaan referoimalla, että Terassipojat eli Tontsa, Ilja, Joni ja Antti ovat viime päivinä rakentaneet puusta sen verran, jotta sitä varten piti kaataa sademetsää Guayanasta siihen malliin, että Xiathlohuai-heimo menehtyi sukupuuttoon asti; syynä syötävien eläinten muutto puuston kuoltua. Mitä todennäköisimmin joku Ebola -tyyppinen kiva viruskin on tulossa sieltä puiden kannoista ihmiskunnan oikeutetuksi ruoskaksi.
Johanna on laittanut aitaa ja onneksi poltellut runsaasti savukkeita. Sipe-lius on asentanut kylttejä kivekset pitkällä. Kuten jo arvaattekin, niin Kari ja Lauri ovat ajaneet peräaukkonsa tukevasti kurottajien penkkejä ahnaasti suudellen. Muiden yksityiskohtaisia työkuvioita en valittavasti tiedä. Kovaa on menty, saatana.

Tiistaina siirryimme kahteen vuoroon. Päivävuorossa oli mukavia ihmisiä töissä, yövuorossa oli sitten minä, Kari, Kode ja Lauri.
Tiistaina minä ja Kode saimme ryhmämme heikennykseksi Niilon. Heikkolahjaiset olivat koossa taas. Meidän heikkolahjaisuutemme on luonteeltaan lyyristä, liturgista ja heterogeenisen moninaista. Tehdyt virheemme ovat suorastaan akrobaattisia esityksiä fiaskon ja farssin mikrokosmisella teatterilavalla. (Damski autteli toki hetken meitä siinä.)
Pystyttelimme telttoja kolmistaan. Muuten meni kivasti, mutta jotkut telttojen osista olivat niin vanhoja rakennevikaisia paskoja, että oli vaikeaa saada paloja yhteen ilmaan mieliharmia.
Minulla oli siksikin vaikeaa, koska Niilo oli palanut auringossa vain osittain. Kahden eri värimaailman näkeminen hänen kehossaan toi mieleen kuumana päivänä mehujään. Siinä oli itsensä kanssa tietäminen, kun liposin huuliani katsellessani tuota kaksiväristä työtoveriani, joka näyttää normaalisti aivan meksikolaisessa ravintolassa hitleröidyltä Jack Blackilta.
Kuuntelimme Kirkaa Niilon puhelimesta työskentelyn helpottamiseksi. Kirka on erään kappaleensa sanojen mukainen ihminen nykyään ja on vaan ja hengailee.
Minä löin lekan paskaksi, kun hakkasin kiilaa erääseen telttaan. Kyseessä oli kuitenkin ns.leluleka. Oikea leka on kuin norsun penis: vitun painava ja sillä kun humauttaa, niin ei jää kysymyksiä ilmaan. Halusimme päästä eroon tuosta paskaksi menneestä lelulekasta ja Niilon aivot täytti yksi vaativa ajatus: Heittää se paska jokeen. Olimme innoissamme asiasta, mutta kollektiivinen moraali sanoi painavan vastalauseensa; se olisi vakava ympäristörikos. Toki sekin on absurdi ajatus, sillä lekan varsi on muovia, joka on tehty öljystä ja sitähän pursuaa siellä täällä maapallosta ylös. Olisimme palauttaneet vain Äiti Maalle palan Häntä itseään.

Keskiviikkona kolmikkomme teki ensitöikseen Soundi-teltan FOH:iin lattian. Urakan oli aloittanut Hietsu, mutta jättänyt hommansa sadistisesti kesken ja vielä väärään paikkaan. Saimme sen kuitenkin muitta mutkitta valmiiksi. (Tiedoksi äänen ja valon ystäville, että ed.main. lavalla työskentelevät Jormis, Pääkkönen, Varismäki, Pajarinen ja Ahola. Upeita miehiä muuten, mutta saisivat laittaa miksatessaan lisää kaikua virveliin.)
Sitten asensimme jonkun verran barrikadia Woodlandiksi nimettyyn festivaalialueen osioon. Paikan nimi vaihtuu joka vuosi ja joka kerta se on yhtä huono. Tässä kohtaa arvostelen kovasti asiasta vastuussa olevia liian turvallisiin ratkaisuihin tukeutuvia yksilöitä; voisihan sen nimetä kutsuvaksi esim. Woods of Satan´s Sex Slaveksi tai Tosi Kivaksi HipsiäisPaikaksi.
Sitten koko yövuoromme lähti tykittämään S-Marketin täyteen possuaitalinjoja. Siellä viisikkomme sen suurempaa ihmettelyä riipaisi rutiinilla asian maaliin. Melkein törmäsimme vauhdin hurmassa Niilon kanssa toisiimme ja totesin, että olisimme huonoja homoseksualisteja. Massumme ottaisivat yhteen, ennenkuin saisimme suukoteltua edes: fyysinen suhde jäisi etäiseksi. Onneksi lähes koko raksaryhmämme on täynnä lihavia saatanoita. Paitsi Kode ja Sipe-lius ja Juho ja Tontsa ja Antti ja Damski.
Tämän jälkeen jakauduimme. Kari ajeli tavaroita kurottajalla ja teki uskomattoman uroteon: yksin tuo söpö sisupussi laittoi parikin barrikadi-aitalinjaa pystyyn. Tiedoksi maallikoille: Yksi ihminen ei kykene nostamaan barrikadi-aidanpalaa häkistä pois. Karilla oli apunaan mieletön asenne, pitkät hiuksensa ja kurottaja.
Lauri ajoi suuria painoja maantielle, jonka me jäljelle jäänyt kolmikko sitten täytimme matalalla possuaidalla. Meidän itsemurhatehtävämme oli valmistella Törnäväntien yksisuuntaiseksi rajoittaminen. Jos tunnette maantiedettä, niin polkupyöräliikkeeltä Sorsanpesälle asti on pitkä matka. Voisi luulla, että yöllä ei ole liikennettä, mutta näinhän asia ei ollut. Autoja meni saatana koko ajan, eivätkä monet juurikaan jarrutelleet kohdallamme. Eräs amisteiniauto viisti Niiloa perkeleen läheltä ja autosta kuului vittuilevaan sävyyn: "Mikä meininki?" Se rikkoi kamelin selän ja tupakoimaton Niilo pyysi savukkeen. Hän poltti yskien koko tupakan. Hetki oli kaikessa runollisuudessaan kaunis, hämmentävä ja ymmärrystä herättävä; oikea hiljaisen yön metafyysinen taidetriptyykki.
Kolmelta aikuiselta mieheltä meni kyseisen aitalinjan vetämiseen 2 tuntia 40 minuuttia. Emme pitäneet yhtä Koden pissuamishetkeä ja yhtä limsanjuontihetkeä lukuunottamatta taukoja.
Yöryhmämme teki jotain muitakin työsuoritteita kyllä, mutten kyllä enää yhtään muista että mitä ne olivat. Hassua, eikö totta?

Torstaina alkoikin sitten jo soitto soida ja ihmisvirta valui alueelle kuin Atlantiksen kyyneleet. Teimme rutiininomaisia päivystysnakkeja illalla; kuuntelimme runsaasti sitä, kun ihmiset olivat hämmästyneitä siitä, että maa on märkää sateen jälkeen.
En muista varsinaisesta yövuorosta muuta kuin sen, että Koden ja Johannan kanssa tuimme aitoja ja purimme kevyitä pop-up telttoja pois. Katsokaapas kun tuli aamulla se kova tuuli, joka puhalsi mukanaan pahan mielen mentaali-infernon ja perkeleesti työtehtäviä aamuvuorolaisille. Koko yön satoi ja yövuoromme täysin läpimärkänä nelisti menemään.
Eräs tapahtuma: Oli perkeleen kylmä ja pimeä ja Kode ajoi trukin vesikuoppaan kiinni. Trukki oli phasti ilmassa vasemmalta puolelta. Kari sen kurottajalla lykkäsi ylös.
Koden kanssa höpöttelimme Johannalle tarinoita pojasta, joka ei mahtunut Provinssissa kahden aidan väliin.
Väsypäissämme kävelimme Koden kanssa niin lähekkäin, että kätemme koskettivat toisiaan. Se on näin Pride-viikoilla heterolle paha virhe, sillä kaveri saattaa tulkita eleen väärin ja vetää ns.jäykällä jakajaan. Laurille vink vink.

Perjantaina oli sitten jo helpompaa yövuorossa. Kiitos toki päivävuorolle. Laitoimme päivystyksessä sinne tänne sitä ja tätä; aitaa jonnekin, helaa sinne, hypotenuusaa tuonne jne. Yöllä siirsimme päälavan edustan erään aitalinjan. Kivoja sähkömiehiäkin pyöri siellä johtojensa kanssa. Kahden aitalinjan välissä oli Joakimin laittamat taidevalot. Siirsimme nekin sillä välin kun Joakim nautti alkoholia ja nauroi meille kotonaan. Otimme tämän yövuoron teemahuudoksi sarkastisen ystävällisen: "Yövuoro! Fuck Jokke!"
Tajusimme, että Johanna on naurettavan nuoresta iästään huolimatta matriarkaalinen hahmo. Hän on Kusipääraksamme Mamma.
Tänään tai eilen tai perjantaina vai mikä se olikaan, niin löin häpykieleni ja kohtuni aitahäkkiin typeryyksissäni. Kuten kohdut yleensä, minunkin kohtuni on vittumaisessa paikassa ja otti kipeää. Maailman pyörii siitä huolimatta ja huomenna on viimeinen festivaalipäivä.

Palataan.
-Nevis-