Summerfest Mikkelissä 2018

Kyllä.

Jormanainen, tuo äänimiesten Lars Ulrich, sai jotenkin jollain taikavoimilla minut taivuteltua lähtemään Summer Festiin stage manageriksi. Ainoa ehtoni oli, että minulla pitää olla ns.luottomies siellä omasta takaa, koska Itä-suomalaisista ei saatana koskaan tiedä. Niinpä taistelutoverikseni valikoitui Budo-Kari, tuo Domino-keksin välissä oleva valkoinen makea tahna, joka pitää homman kasassa.

Lähdimme viime keskiviikkona aamulla matkaan Seinäjoelta kahdella kuorma-autolla. Toista ajoi Jormis ja toista äänimies Haake. Minä matkustin Jormiksen kanssa; keskustelumme olivat pohdiskelevan filosofisia kattaen spektriltään mm. ajatuksia siitä mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Samaan aikaan Kari nukkui Haaken kyydissä kuola valuen.
Oli kuuma matkustaa ja peppu oli kovilla. Yritin kysellä Jormikselta etukäteistietoja työtehtävistämme mutta hän kommentoi asiaa vain pahanenteisesti: "En mä tiedä mitään, mitä on sovittu. Tämä on hyppy tuntemattomaan." Sitä se todella olikin...
Pysähdyimme syömässä jossain ja Jormikselle tuli perkeleen pettymyksellinen olotila, kun hän ei tajunnut luonnonkauniin ja viihtyisän Kahvila Reissupannun sijaitsevan aivan vieressä. Jormis vannotti meitä, että paluumatkalla meidän olisi aivan pakko pysähtyä siellä, että häntä pitää sunnuntaina muistuttaa asiasta, että muuten tulee paha mieli. Lupasimme tehdä sen, vaikken ollut varma edes siitä, että selviävätkö kaikki meistä hengissä Mikkelistä.

Pääsimme perille ja purimme ääni- ja valokaluston autoista. Siellä meitä oli vastassa paikallinen valotaiteilija Pajarinen. Jossain vaiheessa sanoin ääneen, että olisi mielettömän fantastista, jos näissä festarihommissa voitaisiin elvyttää käyttöön vanha kunnon VK-kulttuuri eli käydä Välikaljalla silloin tällöin. Teimme niin.
Ääni- ja valotekniikka kytkettiin, mutten muista siitä paljoakaan, koska en ymmärrä niistä vehkeistä yhtään mitään. Taisimme olla lähinnä tiellä Karin kanssa. Kyllä me kaksistaan jotain pientä näpersimme; Nestepaineliinoilla eli pikaliinoilla kiinnittelimme asioita ja laitoimme lavalle tarvittaviin paikkoihin huomioteippiä ettei ihminen astu lavasta ohi pimeässä. Vaikea muistaa enempää, mutta se ei ole ihme, koska olin nuori silloin, kun Abraham Lincoln opetteli potalle. Hän rallatteli mielellään samalla lorua: "I´m taking a big man´s shit, it´s gonna be a massive hit." Tiedän tämän, koska olin Lincolnin perheessä muutaman taksvärkkipäivän pintapölysiivoojana Lapväärtin ala-asteelta lainassa.

Mikkelissä oli myös Provinssista tuttu raksapäällikkömme Linnansaari. Hänellä ei ollut meikkiä enää kuten Seinäjoella. Ehkä hän ajatteli, että Itä-Suomessa riittävät pelkät ripsenpidennykset ja rakennekynnet, joissa luki "Pop Up on Pop".

Kävimme keskiviikkona töiden jälkeen juomassa muutaman alkoholijuoman ennen vetäytymistä levolle. Yövyimme hotellissa, jossa minun huonetoverinani oli Kari.

Torstaina teknikkomiehet sekoilivat omiaan ja me Karin kanssa siirsimme lavarampin ja tuimme sen kuorma-lavoilla ja kiristysliinoilla, kun muuta materiaalia ei ollut saatavilla. Siitä tuli hieno. Jotain muutakin taisimme tehdä, muttei muistu sekään mieleen.
Sinä iltana oli nyrkkeilyotteluita, joten lavahenkilökunnalle ei ollut tarvetta. Niinpä menimme Karin kanssa hotellihuoneeseen ja verhot kiinni ja nukkumaan. Vedimme kevyet viiden tunnin päiväunet; Provinssissa rakennettu univelka purkautui pimeässä hotellihuoneessa erittäin kuumana ja kauniina kesäpäivänä. Välillä heräsin siihen, kun Kari kävi pissulla tai sitten menin minä. On otettava huomioon, että eturauhasemme ovat mallia Homo Neanderthalensis.
Illalla kävimme parilla lonkerolla/oluella.

Perjantaina alkoi tykitys. Rakensimme Karin kanssa raiserit ja tekniikkaryhmä veteli piuhojaan sinne tänne. Jormiksen ja Pajarisen rooli oli olla ns. Etupäässä pyörimässä. Haake oli monitorimiehenä, minä stage managerina ja Kari upeana superstagehandinä. Kerron nyt heti aluksi pois alta, että minulla ei ole pienintäkään hajua miten oikeat stage managerit hoitavat hommansa. Olen heikkolahjainen ja laiska paska, enkä osaa samalla tavalla kuin muut ihmislajin edustajat. Minä haluan vain, että jokainen bändi aloittaa ja lopettaa ajallaan, eikä kukaan kuole vaihtojen aikana. Mikään muu ei minua millään tavalla kiinnosta.
Heti ensimmäisten orkesterien saapuessa, minulle tuli olo, jota voi kuvailla virkkeellä: "Mitä vittua minä täällä teen? Kiitos Jormis."
En ole tehnyt mitään lavahommia muutamaan vuoteen ja yllätyksenä tuli orkesterien valokaluston määrän naurettava lisääntyminen. Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että valtava valokalusto pienellä lavalla näyttää naurettavalta ja kääntyy itseään vastaan. Mielipiteestäni huolimatta kalusto oli saatava lavalle ajoissa. Onneksi oli Kari ja Pajarisen tytär apuna, joka kantoi asioita reippaasti kuin isot  miehet. Oli siinä muutama nuori poikakin mukana kantamassa, mutta he eivät ehtineet olla koko aikaa, mikä oli saatanallinen harmi.
Muistin jälleen miksi rento osa sieluani voi huonosti näissä hommissa, kun jouduin sanomaan parin minuutin aikana kolme kertaa erittäin tiukasti sanan: "Ei!"
Itse pidin itsestäni eniten, kun esittelin itseni eräällä artistille ja kerroin, että "viittä vaille lähtee juonto ja teidän keikka sovitusti tasalta". Artisti kysyi: "Onko siellä vielä jonoja? Voisin aloittaa vähän myöhemmin."
"En tiedä yhtään mistään jonoista, mutta te aloitatte tasalta.", kerroin ja käännyin pois romanttiseen auringonlaskuun.
Niin, minulla oli kaksi juontajaakin siellä. Toinen oli joku temppuilijatyttö, jolle viritettiin kattoon sellainen Pajarisen Kuopiosta tilaama jutskajutska, että saatiin tytön hulahularengas roikkumaan turvallisesti. Tuota rengasta käytettiin tasan kerran noin minuutin ajan koko festarien aikana. Ammatilliset syyt estävät minua kertomasta tarkempia tietoja.

Pari triviatietoa: Festarin aikana oli perkeleen kuuma ja esiintymisteltassa vielä kuumempi. Hikoilin kuin syöttöporsas lihavien ihmisten saunassa, jossa katsotaan saksalaista aikuisviihdettä. Olin työporukastamme ainoa, jolla ei ollut shortseja mukana. Kauniisti liimautuivat farkkuni orvasketeeni kiinni. Hikoilin myös paitaani mitä eriskummallisimpia kuvioita; ihmiset näkivät solar plexuksessani mm. lepakon, lihavan naisen ja Jar Jar Binksin.
Join hirveän monta pillimehua reissun aikana. Koska en juo kahvia ja teetä ei aina ole tarjolla, niin heittäydyin kahvitauoilla mielelläni perheen pienimmäksi ja vetäisin jumalauta pillimehun naamariin. Pillimehu on raikas ja hyvä asia - lahja koko ihmiskunnalle.

Todellinen seikkailu perjantai päätteeksi alkoi, kun oli aika mennä nukkumaan. Meidän neljän (Minä, Jormis, Kari ja Haake) piti vaihtaa yösijamme Sokos Hotellista johonkin kaukana olevan kesähostelli-tyyppiseen ratkaisuun. Saimme kaksi avainkorttia sinne.
Taksimatkan ja pitkällisen etsinnän jälkeen, saavuimme huoneisiimme. Kun sain kovan taistelun jälkeen oven auki. oli yllätys mitä mainioin: Kyseessä oli yhden hengen huone, jossa oli yksi niin kapea sänky, että siinä ei mahtuisi nukkumaan yhdessä sisäkkäin edes kaksi nymfomaanista anorektistä gaymasokistikääpiötä nimeltään Teuvo ja Loman.
Kysyin Jormikselta varovasti, että miltä heidän huoneessaan näyttää; siellä oli saatana sama tilanne.
Repesimme väsyneinä nauramaan tilanteen absurdille henkiselle värimaailmalle ja avasimme sihijuomat. Muutaman minuutin kuluttua todellisuus kuitenkin nosti raadollista päätään ja tajusimme olevamme kusessa. Farssi oli muuntumassa fiaskoksi.
Tuotantoportaan ihmiset olivat jo nukkumassa, joten Pajarinen joutui säätämään meille Mikkelin ainoan vapaan hotellihuoneen. Jormis ja minä otimme taksin takaisin keskustaan ja kävimme romanttisesti nukkumaan parivuoteelle. Kiukutti, koska siinä säädössä menetimme muutaman tunnin erittäin arvokasta uniaikaa.

Lauantaina otimme heti asiaksemme varmistaa, että yöksi on varmasti meille kaikille nukkumapaikat. Punaiseen postilaatikkoon oli jätetty pari avainkorttia lisää ja sinne pääsisi yöllä sisälle koodin avulla. Jormis otti oikein sen koodin ylös älypuhelimeensa ja varmistin okulaarisesti, että siellä se on pojan luurissa tallessa.

Lauantai oli minulle ja Karille vittumainen työpäivä. Joka bändillä oli saatanan suuria screenejä ja muita isoja vipstaakeja ja härveleitä ja höpsishöpsishöpsöttimiä. Kari tokaisi erään erittäin hikisen ja pelottavan roudausoperaation jälkeen sanoja syvältä sydämestään: "Vittu mä vihaan näitä screenejä." Kyseisen orkesterin teknikko kuuli tämän ja sanoi, ettei screenejä tarvitse vihata. Puolustin Karia sanomalla, että "ottakaa nyt ensi kerraksi jumalauta parikymmentä senttiä korkeudesta pois tällaisia keikkoja varten. Samahan se on."
Illan ja reissun megalomaanisesti typerin hetki koettiin, kun erään toisen orkesterin teknikot halusivat myös erittäin korkeita screenejä lavalle ja sanoivat, että niitä ei saa kallistaa yhtään ja että siksi pitää siirtää ramppi. Kun ilmoitin, että ramppi ei siirry, että keksitään jotain muuta, alkoivat he uhkailemaan, että tilaavat toisen rampin jostain ja laskuttavat meitä. Karikin siihen, että "Älkää nytvittu, nostetaan trukilla." Saimme vakuutettua heidät siitä, että osaamme jotenkin saada ne lavalle. Itsehän nuo mitä mainioimmat ja taitavimmat teknikot eivät aikoneet edes koskea omiin screeneihinsä paitsi kytkeäkseen niihin piuhoja. Jormiksella paloi Etupäässä samoihin klönttipäihin nakki.
Karin uskomattomilla trukkaustaidoilla selvisimme kaikesta.
Festivaalin viimeisen talkback-keskustelun kunniaksi huikkasin Jormikselle mikkiin: "Halusin vain sanoa, että haista Sami paska." Tähän Jormis huusi rauhallisesti: "Kiitos ja haista Toni paska!!!" Tilanteessa oli koomisesti merkittävää se, että aivan kaiuttimien vieressä seisoi järkkäri, joka ei käsittänyt mistä ääni tulee ja hän pelästyi ja suuttui ja kaikkea.
Muutamasta tilanteesta illan aikana pääsimme eteenpäin silkalla tuurilla, mutta festivaali loppui ilman uhreja. Perjantaina eräs orkesteri lopetti 3 minuuttia myöhässä ja lauantaina viimeinen esiintyjä 5min myöhässä, mutta siinä vaiheessa minua ei kiinnostanut enää vittujakaan. Muuten aikataulut pitivät. Olen silti oksettavan huono ihminen edellä mainittujen kammottavien virheiden takia ja saatan joutua Helvettiin tästä.
Seurasi yöpurku. Se meni yllättävän jouhevasti noin kolmessa tunnissa. Pajarinen minua ja Karia neuvoi valojen purussa ja sitten autoimme Jormista pakkaamaan autoja.

Saavuimme majapaikkaamme. Muistatteko, kun kirjoitin, että avainkortit oli laitettu punaiseen postilaatikkoon ja Jormis otti sen koodin ylös puhelimeensa? No, sitä koodia ei kertakaikkiaan enää yöllä löytynyt Jormiksen luurista. Jormis soitti huoltomiehelle. Häntä odoteltiin ja availimme tylsyyspäissämme purkkeja juotaviksi. Huoltomies saapui viimein. Hän ei saanut postilaatikkoa auki millään. Savolaiseen tyyliin tuo mies nosti koko laatikon irti maasta ja sanoi, että avataan se poralla. Pajarinen väsypäissään porasi sen laatikon osittain paskaksi. Sieltä sisältä paljastui kirjekuori, jossa avainkortit olivat. Jormis tokaisi tunnin kestäneen prosessin päätteeksi: "Kato, siinähän ne."

Sunnuntaina lähdimme ajamaan takaisin; Jormis ajoi minun ja Karin ollessa kanssamatkustajina. (Haake lähti bussilla Tampereelle.) Selvisimme reissusta mainiosti pitämällä keskustelun kuumana. Kari on minua ja Jormista hieman vanhempi ja oli kiehtovaa kuulla, kun Kari kertoi lapsuudestaan: Hän oli ensimmäisiä pikkuhiljaa ihmiseksi evolvoituvia kaloja, joille kehittyi jalat ja oli kuulemma hirveän kivaa juoksennella rannalla ja välillä pulahtaa takaisin mereen lillumaan, koska vielä kiduksetkin olivat siinä vaiheessa kehissä; best of both worlds. Myös autossa oli todella kuuma. Oikea Hell on Wheels. Pysähdyimme Kahvila Reissupannussa kahvilla ja pillimehulla; Jormis oli tyytyväinen. Illalla menimme Seinäjoella terassille. Sen pituinen se.

-Nevis-